Olen vanha ja asun jossain laitoksessa. Ehkä se on sairaala, ehkä se on vanhainkoti. Ylläni on laitoksen vaatteet. Näyttävät tyypillisiltä sairaalavaatteilta. Minulla on pieni huone, jossa on sänky ja lipasto. Huone on kapea, pitkänomainen, ja ovea vastapäisellä seinällä on ikkuna. Huone ei ole juurikaan ikkunaa leveämpi. Kävelen lyhyin, huterin askelin. Hiukseni ovat laittamattomat. Minulla on vaippa ja se on märkä.
Palaan ajassa taaksepäin. Asun pienessä omakotitalossa mieheni kanssa. Olemme jo keski-iän ylittänyt pariskunta. Välimme ovat etäiset. Mies näyttäytyy minulle koko ajan selin. Minä hoidan puutarhassamme kasvimaat. Nostan perunoita.
Teinityttönä asun miehen kanssa, joka on alkoholisti. Hän istuu pöydän ääressä juovuksissa nojaten päätään käsiinsä. Tavallaan hän rakastaakin minua, mutta ei osaa sitä näyttää.
Hän tuli meille, kun olin pieni, ehkä 5-vuotias. Äitini oli niin silminnähden rakastunut häneen. Hän oli hauska seuramies, hurmaava, tumma ja komea. Sai äitini nauramaan paljon. Minuakin hän viihdytti, esitti lapsillekin mukavaa.
Ajan mittaan hän alkoi läimäytellä äitiä avokämmenellä päähän. Arki oli astunut suhteeseen.
Äiti on järjestänyt meille kahdelle jotain kivaa. Hän on ostanut minulle uuden mekon ja me juhlimme. Ihan vain me kaksistaan.
Eräänä päivänä äidin ja isäpuolen riita eskaloitui. Äitini kuoli. Isäpuoleni sanoi hänen itse vahingossa kaatuneen.
Minä suljin sydämeni, ettei minulle kävisi niinkuin äidille.
Elämäni viimeisenä päivänä istun sänkyni laidalla yksin huoneessani, vaaleanpunainen laitospyjama ylläni. Vaippani on märkä.
Tunnen kuinka sydämeni ympärille on sulkeutunut jokin kuin se olisi kiinni mennessään sanonut ”klik”. Se näyttäytyy minulle metallisena kuorena ja sydämeni on sen sisällä. Poistan kuoren ja annan sydämeni valon loistaa. Annan sydämeni olla paljas.
Tulevat ryhmäregressioiden aiheet ja ajankohdat löydät täältä: https://hannahrohkea.com/ajankohtaista/
