Käteni ovat vanhan naisen kädet, laihat ja luisevat. Tunnen kivut. Niitä on koko kehossani. Kehoni murenee, hajoaa, ja kivut ovat kaikkialla. Huoneessa on kuuma. Tuli palaa takassa kaiken aikaa. Haluan huoneen olevan lämmin, sillä luitani särkee ja kolottaa. Pysyttelen enimmäkseen huoneessani.
Sormessani on suuri timanttisormus. Musta leninki. Leveä hameosa vannealushameineen ja tiukka yläosa ja hihat. Vaate on erittäin epämukava eikä ainakaan helpota oloani millään lailla. Kengistä olen antanut periksi. En voi enää kipeissä jaloissani pitää ajanmukaisia hienoja kenkiä, vaan minulla on jonkinlaiset tossut jalassa. Ne kuitenkin peittyvät hameen helmojen alle.
Olen huoneessani yksin. Toivon, että joku tulisi ja olisi seurana minulle, mutta ketään ei tule. Ei ole ketään. Tunnen syvää yksinäisyyttä.
Rikas olen. Kuulun yhteiskunnan rikkaimpien joukkoon. Kreivitär, tai jokin muu korkea aatelisarvo.
Olen 2-3 -vuotias. Aurinko paistaa, olen ulkona nurmikolla. Pyörin ja nauran. Minulla on isosisko ja veli, kaksoisveli. Leikimme ja iloitsemme kuten pienet lapset iloitsevat. Rakastan veljeäni yli kaiken. Hän on minulle tärkeintä, mitä maailmassa on. Lastenhoitaja, nuori neito, on kanssamme. Kerran päivässä hän käy näyttämässä meitä vanhemmillemme. Silloin pitää käyttäytyä siivosti. Ei saa riehua, pyöriä eikä nauraa. Isä ja äiti katsovat meitä hetken, sanovat jotain, ja sitten meidät viedään taas pois ja sitten saa olla vapaasti. Isä ja äiti ovat etäisiä, eivätkä he ole kiinnostuneita meistä. Veljeltä he kyselevät enemmän. Usein he eivät kysy minulta mitään, vaan veli puhuu meidän molempien puolesta. Minä jumaloin veljeäni.
Muutamaa vuotta myöhemmin veli kuolee. Joentörmä taitaa pettää. Hän putoaa kosken virtaukseen. Se on minulle shokki. Se shokki iskeytyy kehooni ja jää sinne. Se on energialataus, joka lyö kehoni sisältä päin säröille ja iän karttuessa murentaa kehoni.
Minä olisin joutanut kuolla veljeni sijasta. Vanhempani eivät tämän jälkeen halua nähdä minua. Minua ei enää tuoda heille näytille.
Tässä kohdin regressiota alkaa purkautua syvä suru, jota en edes tiennyt sisälläni kantavani.
Minusta on kasvanut nuori nainen. Kuljen katse alaspäin luotuna. Minulla ei ole tulevaisuudenhaaveita, ei suunnitelmia. Minussa ei ole elämää.
Minulle on katsottu puoliso. Hän on vanhempi mies, jo harmaata hiuksissa. Hän on tylsä, kuten minäkin. Siksi kai hän kokee mieltymystä minuun. Yllätyksetön, tahdoton, sääntöjen mukainen.
Hän on rikas. Hän on vieläkin varakkaampi kuin minun perheeni. Olen nainut itseäni vielä ylemmästä luokasta.
Olen reilusti keski-iässä, kun tapaan naisen, josta tulee ystäväni. Hän on pukeutunut maalaisnaisen vaatteisiin, siisteihin sellaisiin. Yksinkertainen pitkä ruskea hame ja yläosa. Hän on ulkona korin kanssa, kerää siihen jotain kasveja. Hän asuu mieheni mailla, alustalaisten taloissa. Pysähdyn juttelemaan hänen kanssaan. Me kohtaamme toisemme kuin kaksi tasavertaista, vailla luokkaeroja, ja hän pitää minulle usein seuraa. Teemme käsitöitä ja keskustelemme. Mieheni on jo kuollut ja tunnen, miten olen ollut yksin koko nuoremman aikuisikäni. Vailla muuta seuraa kuin mieheni.
Ystävyytemme ei jää kovin pitkäikäiseksi, sillä ystäväni kuolee. Syytä en tiedä, ehkä jokin sairaus, myrkytys. Hänen kuolemansa nostattaa saman tunteen kuin mitä lapsuudessani koin veljeni kuollessa: elämän tärkeimmän ihmisen menettämisen ja että minä olisin joutanut hänen sijastaan. Suru repii rintaani.
Kivut. Ne helvetilliset alati piinaavat kivut. Joka paikkaa särkee. Yksinäisyys. Makaan vuoteellani, tuli palaa takassa. Tunnen lähestyvän kuoleman. Tunnen veljeni ja edesmenneen ystävättäreni olevan ihan siinä, lähellä. Tunnen rauhaa, viimeinkin pääsen täältä pois.
Järkimieli ymmärtää, että minä en ollut yhtään sen arvottomampi kuin veljenikään. Se oli vain vanhempieni ajatuksia ja sen ajan käsitys poika- ja tyttölasten merkityksistä. Voin näin kumota vanhan alitajuisen uskomukseni arvottomuudestani. Surun tilalle tulee helpotus. Kivut olivat elämässäni siksi, että niiden kautta kuittasin jotain vanhaa karmaa.