”Siirrytään ajassa muutama sata vuotta taakse päin. On vanha lempeä nainen, harmaat hapset, ryppyiset kädet yllään vaalea karkeaa pellavakangasta oleva mekko, jossa punainen yläosa. On teljettynä johonkin hämärään tilaan, odottaa jotakin, mahdollisesti tuomiota. Tuomiota teosta, jonka on joskus tehnyt, jostakin anteeksi antamattomasta.
Tuntuu pirtin lämpö. Oli lempeä, hymyilevä ja rakastava mies harmaassa pellava-asussaan. Hyvä, lapseton parisuhde. Oli myös onnellinen lapsuus, rakastavat vanhemmat, perheen ainokainen, vanhempiensa silmäterä. Iso tupa, jossa suuri, pyöreä kakluuni. Vartuttuaan lähti herraperhettä piikomaan. Herraperheen isäntä raskaaksi saattoi, salassa synnytti, vastasyntyneen kuristi ja suohon hautasi.
Lapset jäänteet vuosikymmeniä myöhemmin suosta löysivät ja löydöstään kylällä kertoivat. Nainen kiinni otettiin ja vastuuseen teostaan saatettiin. Katosi lempeys, hymy ja rakkaus kasvoilta miehen, astui tilalle pettymys.
Kutsuttiin paikalle vallesmanni sekä pappi oman kylän. Elävältä haudattavaksi määrättiin, arkkuun laitettiin ja hautausmaan multiin laskettiin. Oli paikalla kylän väkeä, synkkä kovin tunnelma eikä osakseen armoa sääliä saanut. Nousi pelko, paniikki, kun hiljaisessa pimeässä yksin makasi. Syttyi sydämessä tällöin ymmärryksen valo, joka pimeyden pois lakaisi. Ei kohtaloaan surrut vaan armon itselleen soi ja anteeksi antoi. Siispä omana tuomarinaan hetkellä viimeisellä toimi, katosi pelko ja matkaan levollisena lähti.
No hard feelings.”
