Ryhmäregressiosta kokemuksiani. Olin mustaihoinen lapsi, tumma paksu kikkara tukka ja vaate lanteilla. Katsoin piilosta, kuin verhon takaa äitiäni, joka makasi selällään rinnallaan kantoliinassa pienempi lapsi. Ilmassa oli väkivallan uhkaa, jotain tapahtui ja koin olevani täysin ulkopuolinen, jotenkin kykenemätön vaikuttamaan tilanteeseen.
Myöhemmin vartuttuani olin yksin ja tein kovasti töitä. Minulla oli hyvä ylväs ryhti ja kannoin pääni päällä isoja vateja tms. Päälläni oli lannevaate ja kaulassani suuria värikkäitä koruja, vartaloni oli kaunis. Keskityin työntekoon. Yöt nukuin lattialla olkikattoisessa majassa. Joku mies piti meistä huolta. Tässä vaiheessa vaivuin johonkin unitilaan tms enkä tiedä mitä tapahtui.
Elämän lopussa. Tiesin kuolevani ja odotin sitä levollisena. Tiesin suuresta valosta, joka odottaa. Kuolin nukkuessani ja pääsin kotiin. Se tuntui niin hyvältä!
Pelottava kokemus, miten se vie suorittamiseen ja kovaan työn tekemisen. On unohdettava, muuten kohtaa kivun.
Arvottomuus, joka tuntui harmaana sakeana pilvenä nousi joka puolelta kehostani. Se vei minut tämän elämän lastenhuoneeseen, jossa lattialla vatsallani maaten itkin ja huusin hysteerisenä lähes tajuttomuuteen. Olin aivan yksin eikä kukaan auttanut. Tarvisin äidin syliä enkä sinne päässyt. Kiukkuani ilmaistessani olin joutunut omaan huoneeseen, kunnes rauhoitun. En pystynyt rauhoittumaan, sillä siihen tarvisin äidin sylin ja kokemuksen turvasta. Jouduin selviämään yksin.
Tätä kokiessani itkin! Itkin kaipausta äidin syliin ja äidin rakkautta. Miten kovasti olisin tarvinnut rakkautta ja turvaa.
Oli tärkeä TUNTEA tämä regression aikana, vaikka tietoisesti olen sen tästä elämästä järjen tasolla tavoittanut.
Joskus aiemmassa elämässäni olin ollut vastuussa äidistäni. Hän oli jollain lailla raajarikkoinen tms. Näin hänet kahden puisen kainalosauvan kanssa, ikäänkuin kyvyttömänä käyttämään jalkojaan. Hylkäsin hänet, häpesin häntä, en halunnut auttaa.
Tällaisia siis ryhmäregressiossa hylätyksi tulemisen pelosta.
