Tarinaa siitä, miten tulisi säilyttää luottamus korkeimpaan myös vaikeuksien keskellä, sekä siitä, miten suvaitsematon ihminen voikaan olla:
Miehellä on musta lierihattu päässä. Pääosa on pyöreä kupu. Musta puku, joka on liian pieni. Mies on hoikka, joten puku ei kiristä, mutta hihat ja lahkeet ovat auttamattomasti liian lyhyet. Hän on tässä polkupyörän kanssa, seisoo pitäen pyörää pystyssä. Katselee vähän hämmentyneenä ympärilleen, aivan kuin olisi menossa entuudestaan outoon paikkaan ja ihmettelee, että mihin suuntaan tästä nyt pitääkään mennä.
Hän ei vaikuta mitenkään määrätietoiselta ja itsevarmalta ylipäätäänkään. Perusluonne hieman hermostunut, hätäilevä. Jollakin tapaa pieni. Ei ilmaise itseään, että mitä päässään liikkuu. Jos joku esim. selittää hänelle, että miten tulee toimia, niin tämä mies nyökkäilee ”niin, niin”, mutta tekeekin sitten jotain aivan muuta ja on kuin ei olisi ollenkaan kuunnellut, että mitä hänelle juuri selitettiin. Hän ei oikein ole läsnä.
Menneen elämän luenta. Tarinaa siitä, miten tulisi säilyttää luottamus korkeimpaan myös vaikeuksien keskellä, sekä siitä, miten suvaitsematon ihminen voikaan olla.
Miehellä on musta lierihattu päässä. Pääosa on pyöreä kupu. Musta puku, joka on liian pieni. Mies on hoikka, joten puku ei kiristä, mutta hihat ja lahkeet ovat auttamattomasti liian lyhyet. Hän on tässä polkupyörän kanssa, seisoo pitäen pyörää pystyssä. Katselee vähän hämmentyneenä ympärilleen, aivan kuin olisi menossa entuudestaan outoon paikkaan ja ihmettelee, että mihin suuntaan tästä nyt pitääkään mennä.
Hän ei vaikuta mitenkään määrätietoiselta ja itsevarmalta ylipäätäänkään. Perusluonne hieman hermostunut, hätäilevä. Jollakin tapaa pieni. Ei ilmaise itseään, että mitä päässään liikkuu. Jos joku esim. selittää hänelle, että miten tulee toimia, niin tämä mies nyökkäilee ”niin, niin”, mutta tekeekin sitten jotain aivan muuta ja on kuin ei olisi ollenkaan kuunnellut, että mitä hänelle juuri selitettiin. Hän ei oikein ole läsnä.
Hän ajaa pyörällään hiekkatietä pitkin. Johonkin taloon hän on menossa käymään. Kirja hänellä on käsissä, ei ole iso eikä paksu kirja. Olisiko jopa pappisliperit kaulassa. Hän ei ole pappi, mutta jotakin hän saarnaa.
Kyseessä on isompi talo ja sinne on kokoontunut lähiseudun väkeä. Tänne mies oli tulossa.
Kun hän puhuu, eläytyy hän täysin puheeseensa. Jos hän ei ole normaaleissa elämän arkitilanteissa läsnä, niin tässä hän on sitä täysin. Ei hän ympäristöään havainnoi, mutta on täysin upoksissa saarnaansa. Se on jollain tapaa hurmoksellista. Hän muuttuu saarnatessaan, on kuin eri ihminen. Ei pienintäkään jälkeä epävarmuudesta tai poissaolevuudesta. Hän on siinä ja puhe virtaa hänen kauttaan.
Hänen hurmoksellinen tilansa tarttuu myös kuulijakuntaan. Siksi ihmiset tulevat. He saavat hyvin voimakkaan hurmoskokemuksen, tripin pois normiarjesta. Kyyneleet virtaavat ja huutoja pääsee ilmoille. Lopulta koko seurakunta itkee ja huutaa ja miehen ääni kohoaa kohoamistaan ja BANG! – saavutettuaan huippunsa on kuin ilmapallo olisi poksahtanut rikki ja väki hiljenee, kaikki ovat kuin tyhjiin puhallettuja. Tilaisuus on ohi.
Mistä mies saarnaa? Jumalan valtakunnasta, ikuisesta autuudesta, pelastajasta. ”Hän tulee johdattamaan teidät pois tästä.” Ihmiset saavat sanomaa siitä, että on olemassa toinen, parempi maailma. On olemassa tie pois tästä kärsimyksestä. Heille annetaan toivoa paremmasta. Usko sydämessään tämän paremman maailman olemassaolosta he palaavat taas arjen puurtamiseen, maatöihin, elannon repimiseen itselleen ja lapsilleen, tekemään täysiä työpäiviä leipänsä eteen.
Mies tuntee olevansa Jumalan sanansaattaja. Hän on olemassa vain tätä tehtäväänsä varten. Siksi hän on niin poissaoleva tavallisesta arkielämästä. Se ei kosketa häntä. Hän elää vain näitä saarnahetkiään varten ja on irti maailmasta muutoin.
Hän oli joskus saanut ilmestyksen. Siinä ilmestyksessä hänelle kerrottiin hänen tuleva tehtävänsä saarnaajana. Siitä lähtien hän on elänyt vain sille. Hän heitti kaiken muun elämästään pois. Lakkasi tavoittelemasta mitään omaisuutta. Lakkasi huolehtimasta huomisesta, huolehtimasta siitä, että mistä leipä pöytään seuraavana päivänä. Hän antautui täysin korkeamman vietäväksi.
Hän taisi olla silloin vielä poikanen, 10-11 -vuotias. Kertoi vanhemmilleenkin olevansa Jumalan saarnamies. Ja niin hän oli. Näen hänet lapsena seisovan tukevalla pirttipöydällä ja puhuvan. Ne muutamat aikuiset, jotka tuvassa ovat, kuuntelevat silmät pyöreinä lapsen puhetta ja pakko heidän on myöntää, että jotain erikoista tässä lapsessa on. Puhe ei ole lapsen omaa puhetta, vaan se tulee jostain. Sitä ei voi kukaan kiistää. Niin hän aloittaa saarnansa jo hyvin nuoressa iässä ja vuosien myötä kehittyy siinä voimakkaammaksi.
Hän ajaa pyörällään, on tulossa saarnakeikalta. Hänen eteensä ilmestyy ojanpientareilta miehiä. Miehiä näkyy nyt olevan tiellä myös hänen takanaan. Jollain on kädessään puinen tukeva karahka, jota hän naputtaa toista kättään vasten. Tunnelma on uhkaava.
Miehen kuuntelijat ovat pääasiassa naisia. Joukossa on joitakin vanhempia miehiä, mutta perusäijät eivät näihin tilaisuuksiin tule. Niitä ei katsota hyvällä silmällä, sillä ne ovat sekoittaneet heidän akkainsa päät, niin sanotusti. Niillä katsotaan olevan liian suuri vaikutus ihmisiin. Ämmät puhuvat vain Jumalan valtakunnasta nykyään. Se on puhetta, jota miehet eivät ymmärrä. Outoa asiaa, joka ei mahdu heidän ajatusmaailmaansa. Katsovat miehen saarnojen sekoittaneen heidän normaalia elämäänsä ja siitä he eivät pidä.
Mies hakataan. Tämä on varoitus. Saarnatilaisuuksia ei enää sallita. Nyt on ymmärrettävä ne lopettaa. Sakinhivutusta.
Mies makaa maassa. Kipeää on käynyt, mutta ei häntä kauhean pahaan kuntoon ole pahoinpdelty. Mikään ei ole rikki. Hän nousee siitä lopulta ylös. Vaatteet ovat pölyiset ja tahraantuneet. Silmälasit hänellä taitaa olla. Pyöreät linssit ja sangat rautalankaa – hän ei ole niin nuuka ulkonäöstään. Niiden sangat ovat aivan mutkalla. Mies taluttaa pyöräänsä, ontuu oikeaa puoltaan. Oikean lonkan ja kylkiluiden väliseen alueeseen tekee kipeää, se on sattunut pahiten.
Kotonaan hän istuu sängyn laidalla kumarassa, kyynärvarsillaan reisiinsä nojaten. Miettii, että mitä Jumala hänestä haluaa. Miksi Jumala järjesti näin. Eikö Jumala enää haluakaan häntä? Hän tuntee olonsa hyljätyksi. Jumala on hylännyt hänet, ei halua häntä työhönsä enää. Ja niin kuin hän oli antanut kaikkensa, omistanut koko elämänsä vain häntä palvellaakseen. Ja nyt Jumala ei halua häntä enää.
Tämä murtaa miehen sisältä aivan täysin. Tulla Jumalan hylkäämäksi. Vaikka hän oli antanut Jumalalle aivan kaiken, koko elämänsä, koko sydämensä. Ja nyt Jumala hänet hylkäsi.
Hänen elämänsä särkyy, hänen sydämensä särkyy. Hän tuntee itsensä arvottomaksi.
Tämä on se hetki, kun hänen uskoaan koetellaan. Koetellaan, että kestääkö hänen uskonsa Jumalaan vai sortuuko se. Joko hän luovuttaa, luopuu uskostaan, tai kestää uskossaan ja kääntyy entistä enemmän Jumalan puoleen. Tähän asti hänen elämänsä on ollut helppoa ja on ollut helppo elää antautuneena Jumalalle ja tuntea olevansa tämän suojeluksessa ja kannateltavana. Mutta kestääkö usko hädän hetkellä? Osaako hän vastoinkäymisissä heittäytyä Jumalan kannateltavaksi, uskoa ja luottaa siihen, että elämä kantaa edelleen ja asiat järjestyvät?
Hän masentuu. Elämä on menettänyt merkityksensä. Hän vain laahustaa päivästä toiseen. Ei tee mitään. Ei tahdo saada otetta elämästä.
Hän ajaa pyörällään. On kaunis kesäinen päivä, linnut laulavat. Hän menee joenvarteen istumaan. Katselee virtaavaa vettä.
Kylä on rauhoittunut, kun saarnatilaisuudet on lopetettu. Ihmiset ovat tavallisissa askareissaan. Jumalan valtakuntaa ei tullutkaan lupauksista huolimatta. Mutta joidenkin ihmisten sydämiin jäi siemen itämään ja siellä kasvaa pieni, vaaleanvihreä verso. Lupaus paremmasta, tuolla jossain. Tieto siitä, että elämä ei ole pelkkää tätä. On muutakin. Jossain.
Mies on pettynyt. Hän katsoo tehtävänsä täällä Maan päällä päättyneen. Hän tuntee, että on suorittanut sen, mitä tuli tänne tekemään. Että hänen uransa on lopussa eikä ole enää muuta. Hän kahlaa tummaan jokeen ja antaa virran viedä.
