Jokin räsähdys. Jokin iskeytyy kovalla voimalla vasten jotakin. Sattuu pahasti. Verta. Huutoa ja itkua. Ihmisten hätää.
Pommitukset. Kaupunkia pommitetaan. Sireenit huutavat, ihmiset juoksevat kiireissään suojiin. Kaikki eivät ehdi pommisuojiin.
Kyyristytään kuka minkäkin kolon ensimmäisenä läheltään löytää.
Nuorehko nainen, arviolta kolmikymppinen. Hienosti pukeutunut. Kapea hame ja siihen yhteensopiva jakku. Hattu päässä. Ruskeat, laineille kihartuvat hiukset, puolipitkät.
Hän etsiytyi suojaan porttikongiin. Ympärillä pommit kylvävät tuhoaan. Valtava meteli. Pommit ja ammukset ujeltavat ilmassa ja paineaallot ja pauke, kun ne osuvat kohteisiinsa. Nainen on porttikongin peränurkassa kädet korvillaan. Pommituksen äänet täyttävät hänen koko päänsä, kaikki muu maailma, koko muu elämä katoaa. On vain se pommien korviahuumaava jyske ja läpi koko kehon menevät paineaallot ja sortuvien rakennusten vavahtelu.
Sitten rauhoittuu. Pommitukset ovat ohi. Nainen lysähtää nurkkaan istumaan. Hän on aivan hervoton. Äärimmäinen stressi ja jännitystila on lauennut ja nyt tuli vastareaktio. Hän on aivan velttona. Ei pysty nousemaan, ei kättään liikuttamaan.
Lopulta tulee ohikulkijoita, jo reilusti keski-iän ylittänyt mies pitkässä takissaan ja lierihatussaan ja vanha nainen. ”Rouva, oletteko kunnossa?” Nainen ei pysty edes vastaamaan, tuijottaa vain lasittunein katsein eteensä. Katse ei kohdistu tulijoihin, on vaikea sanoa, tiedostaako hän edes heidän olevan siinä.
Monet rakennukset ovat vaurioituneet pahoin. Osa sortunut lähes kokonaan. Kadulla on tiiliä, betonimurskaa. Hälytyssireenien äänet kuuluvat sieltä täältä. Ihmisiä alkaa ilmestyä kadulle, juoksentelevat ympäriinsä, etsivät omaisiaan.
Mies ravistaa naista olkapäästä ja toteaa tämän olevan hengissä.
Nainen on viety sairaalaan. Siellä hän makaa pedissä yhä edelleen samassa tilassa. Liikkumattomana selällään sairaalavuoteessa. Silmät auki, katsoo ilmeettömänä kattoon. Hoitaja kohottaa häntä käsivarresta ja kun hän päästää irti, tipahtaa naisen käsi hervottomana takaisin patjalle. Ei mitään vastetta mihinkään.
Jossain vaiheessa naisen päässä alkaa muotoutua ajatus: ”Missä minä olen?” Nyt hänen katseensa kiinnittyy hoitajaan, kun tämä tulee naisen luo. Hoitaja huomaa muutoksen, näkee, että nyt nainen huomaa hänet, rekisteröi mielessään hänen läsnäolonsa. Hoitaja puhuu ystävällisesti naiselle, sanoo, että ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin ja olette turvassa. Nainen huokaisee, sulkee silmänsä ja nukahtaa.
Nainen on puoli-istuvassa asennossa ja hänen kätensä toimivat. Jalat eivät. Nyt näen hänet pyörätuolissa. Ja sellaisena hänet sairaalasta kotiutetaan. Lääkäri ei osaa sanoa, että palautuuko kävelykyky, sillä vaurio on psyykkistä laatua. Kehossa ei ole mitään varsinaista vikaa. Kova shokkireaktio.
Nainen on kotonaan pyörätuolinsa kanssa. Hän yrittää saada jalkojaan toimimaan. Yrittää tehdä harjoituksia, yrittää saada ne liikkumaan. Kerta toisensa jälkeen. Ja itkee turhautuneena ja kiukustuneena, kun jalat itsepäisesti kieltäytyvät tottelemasta.
Hänen miehensä on kotona myös. Hänet näytetään jonkinlaisessa virkaunivormussa. Oliivinruskeanvihertävän värinen, jotain punaisia ja vihreitä laattoja puvussa on. Tumma tukka, sileäksi kammattu.
Naisen tilanne alkaa kiristää pariskunnan välejä, koska nainen on niin turhautunut ja pahantuulinen. Hän kiukuttelee ja tiuskii, on katkera ja uhriutunut. Suoraan sanottuna hän on aika mahdoton.
Mies yrittää aikansa, mutta kyllästyy lopulta naisen jatkuvaan pahantuulisuuteen ja äksyilyyn. Eikä heidän välillään koskaan aitoa, syvää yhteyttä ja rakkautta ollut ollutkaan. He olivat aikanaan ihastuneet toisiinsa ja huumassaan menneet naimisiin. Sen alkuhuuman oli arki tasoittanut jo aikaa sitten ja he olivat toisiinsa tottunut pariskunta. Ei sen enempää.
Nyt nainen on jäänyt yksin. Hän itkee ja tuntee epätoivoa tilanteestaan. Mutta ennen kaikkea hän tuntee hirvittävää vihaa miestään kohtaan, joka hänet jätti.
Nyt hänellä on avustaja, hoitaja. Roteva nainen valkoisessa hoitajan puvussaan hilkka päässä työntää naista pyörätuolissa. Ovat ulkoilemassa. Taustalla näkyy iso rakennus. Tämä on parantola tai toipilaskoti.
Nainen on aivan ylikatkeroitunut elämäänsä. Hän on niin katkeruuden läpikyllästämä. Marttyyri. Uhri. Vuosien myötä katkeruus piirtyy hänen kasvonpiirteisiinsä. Hän ei edes yritä tehdä mitään, mikä tuottaisi hänelle iloa. Hänen asenteellaan ei mikään voisikaan hänelle iloa tuottaa.
Hän on edelleen katkera ja vihainen miehelleen. Hän on pistänyt ison osan elämäntilanteestaan ex-miehensä syyksi eikä anna tälle koskaan anteeksi.
Nainen tupakoi. Pyörätuoliin joutumisen jälkeen tupakointi on lisääntynyt huomattavasti. Hänestä on tullut ketjupolttaja. Keuhkojen kanssa tulee ongelmia ja se heikentää hänen kuntoaan. Hän on kuihtunut, laiha nainen. Hän poistuu tästä elämästä n. 60-vuotiaana. Sellainen mielikuva tulee, että olisi yskinyt verta.
Kaupunki on Lontoo tai Berliini. Pitäisin Berliiniä todennäköisempänä, sillä vaikuttaa siltä, että nainen puhuisi saksaa.
Puoliso oli joku, jonka kanssa olette kohdanneet usein ja käyneet läpi saman tyyppistä tunneasetelmaa yhä uudelleen. Toisesta ei ole päästetty irti, koska ei olla haluttu luopua omasta vihasta ja katkeruudesta. Se on tuonut teidät yhteen aina uudelleen. Tätä on ollut puolin ja toisin. Myös mies jäi tuntemaan inhoa ex-vaimoaan kohtaan johtuen tämän piikittelystä ja ilkeilyistä.
Elämä pysäytti naisen tarkoituksena, että tämä kääntyisi sisäänpäin. Sen sijaan, että olisi katsonut peiliin ja pohtinut omia tunnemallejaan nainen ulkoisti kaikki ongelmansa ympäristönsä syyksi.
Elämä olisi voinut mennä toisinkin. Heidän suhteensa olisi päättynyt eroon joka tapauksessa, sillä he olivat vieraita toisilleen, mutta heidän välilleen ei olisi jäänyt kaunaa ja se suhde olisi ollut lopullisesti käsitelty. Näin joku toinen olisi voinut tulla tilalle ja vanhemmalle iälle seesteisyys ja onni, ja nainen olisi pystynyt taas kävelemäänkin. Hieman haparoivin askelin, mutta hän olisi päässyt takaisin jaloilleen. Harmaatukkainen herrasmies rinnallaan.
Luennan saajan palaute:
Kiitos paljon luennasta.
Oli hyvin yllättävä luenta kyllä, mutta muutaman kerran luettuani tiesin täysin mistä tuossa kyse ja hyvin kiitollinen tästä ylös nostetusta aiheesta.
Tuo pommitus on ollut tässä elämässä minulle edellinen työpaikka. Jokin koitin kivi ja herättäjä, joka vei minulta lopulta työkyvyn pitkäksi aikaa ja joka lopulta käännytti sisäänpäin suuren valtavan mullistuksen jälkeen.
Olin juurikin pitkään sen työuupumuksen jälkeen aivan turta ja hukassa, en tuntenut mitään muuta kuin valtavaa ahdistusta ja surua, velloin vain niin matalalla pohjassa että en nähnyt pitkään aikaan päivänvaloa.
Sen jälkeen tuli valtava viha ja syyllistäminen nimeen omaan ulospäin… jonka totisesti miehenikin sai kokea. Vaikka viha ei ollutkaan kohdistettu häneen vaan työpaikkaan, vanhempiini, omiin päätöksiini, hyväksikäytetyksi tulemiseeni töissäni, suomen päättäjien toimintaan, koko systeemiin… koko maailman kieroutuneeseen tapaan käyttää ihmisiä ja äitimaata hyväksi. Purin silti kaiken paskan häneen… ymmärtämättä sitä kuinka hemmetin raskasta kanssani oli olla.
Sitten alkoi vaihe että aloin kääntyä vihdoin sisäänpäin, pystyin jopa itkemään taas. Vaikka olen hyvin herkkä, olin kovettanut itseni vuosien mittaan ihmiseksi jota en oikein edes itse tuntenut. Muistan pienen hetken muutama vuosi sitten kävellessäni töissä käytävää pitkin kun mieleeni tuli ajatus ” kävelenkö minä tässä, miten minä kävelen tässä” ja tunsin hetken kehon ulkopuolisuutta, ihan kuin olisin katsonut itseäni ulkopuolelta. Pyyhin vain asian nopeasti pois mielestä… mutta jostain syystä tilanne painautunut mieleen myöhemmin.
Juurikin sen sisäänpäin kääntyneisyyden ja ymmärryksen ja anteeksiannon, (niin itselle kuin muillekin) johdosta olen päässyt takaisin taas pinnalle ja näen jälleen auringon valon.
Matka on ollut aivan käsittämättömän raskas mutta olen siitä nykyään äärettömän kiitollinen, en olisi sitä ilman löytänyt itseäni ja nähnyt myös muita oikeasti ”ymmärryksellä” ympärilläni.
Sama mies on edelleen kaikista koettelemuksista huolimatta, hän jaksoi minua kaiken paskan keskelläkin. Hän jaksoi sanoa minulle joka päivä että ”muista että rakastan sinua”.
Ja menimme tosiaan nuorina naimisiin, nyt tuli yli 30 vuotta yhdessä. Ja aivan varma että emme ole ensimmäistä kertaa yhdessä täällä opettelemassa. Toivottavasti olemme yhdessä saaneet oppia jotain hienoa mitä me olemme pitkään opeteltu.
