”Ensimmäinen näkymä
Olen vanha nainen, mustiin pukeutunut, pimeällä kujalla, varjoissa.
Aikuisuus, työ.
Näen itseni jollain pesutuvalla, pesen toisten pyykkejä. Olen arviolta 30-vuotias, pukeutunut pitkään hameeseen, puseroon ja edestä kiinni nyöritettyyn tiukkaan liiviin, huivi hiusten peittona.
Toisessa kuvassa pesen pyykkejä jostain syystä rannassa, kylmässä virtaavassa vedessä, kannan vettä ämpäreillä tulipesään mikä lämmittää padan vettä. Ilmeisesti huuhtelun hoidan minä siellä rannassa, käteni ovat niin kylmästä ahavoituneet, että tuskin saan edes koskea lämpimään veteen.
Läheiset ihmiset.
Jostain syystä näen vain pitkän pöydän minkä äärellä on meitä lapsia paljon syömässä, taidamme kaikki olla tyttöjä, joku aikuinen taustalla omissa toimissaan. Henkilökuntaa?
Syömme savikipoista keittoa, ilmeisesti kaalia ja perunaa.
Hyppäys varhaislapsuuteen.
Silmien edessä laattalattiaa, isohkoja terrakottalaattoja, isosta avoimesta ovesta näkyy vehreä vuoristomaisema. Perspektiivi on niin outo, että katson itseäni ulkoapäin. Olen pieni lapsi, konttaan sillä laattalattialla, jatkan hyvin vauhdilla toisista isoista, korkeista ovista toiseen tilaan. Olen isossa salissa, liian isossa pienelle mielelle, mutta suuntaan määrätietoisesti kohti pitkiä hameenhelmoja, jotka näen. Yritän ottaa helmoista kiinni ja nousta, mutta kohta näen miehen jalat, jotka kävelevät viereeni. Oletan, että he ovat vanhempani, jotka tuskin huomasivat minua, he lähtevät ja joku – ilmeisesti lastenhoitaja- nostaa minut ja vie pois.
Koulutus.
Näen kotikoulun, jonkinlaisen pulpetin, jonka ääressä istuu nuorehko poika, vieressä kotiopettaja.
Katson alaviistosta, joten ilmeisesti touhuan lattialla jotain omia juttujani. Tyttöjen koulutuksella ei tainnut olla kovin paljon virkaa.
Kotoa lähtö omaan elämään.
Juoksen sen minkä kintuista pääsen, heti perässäni ilmeisesti lastenhoitajani, muutaman askeleen jäljessä. Juoksemme maapohjaisessa kuivassa tiili/kivitunnelissa, kaarikattoisessa. Yritän katsoa taakseni mitä pakenen, mutta näen vain mustaa, sakeaa, paksua, tunkkaista mustaa. Aina pienen matkan päässä näkyy joku soihtu mikä antaa tunneliin vähän valoa. Kaukana kajastaa tunnelin suu. Kanssajuoksijani kaatuu, joko kompastuu tai saa jonkun osuman, mutta huutaa minulle ”juokse, juokse, mene”. Ja minähän juoksen. Olen kolmetoistavuotias.
Seuraava merkittävä tapahtuma.
Istun kivellä jonkun puun varjossa, kaukana lähtöpaikasta, väsyneenä, nälkäisenä, toivottomana.
Yhtäkkiä viereen ilmestyy lempeäsilmäinen, parrakas, keski-ikäinen mies. Hän vie minut kotiinsa, pieneen taloon vuoren rinteessä. Tämä lempeä jättiläinen pelastaa minut elämälle ja jään asumaan taloon. Teen kotitöitä, opettelen normaalia elämää, asun pienessä, omassa huoneessa. Asun vuosikausia tässä talossa, mistä tulee kotini. Suhteesta mieheen en osaa sanoa muuta kuin, että ainakin hyvin lämmin ystävyys oli välillämme.
Seuraava merkittävä tapahtuma.
Tulipalo. En näe missä, mutta mies on loukkaantunut pahoin palossa ja hoidan häntä pitkään kotonamme onnistumatta kuitenkaan pelastamaan. Mies kuolee.
Pian tämän jälkeen minut häädetään talosta joka on ollut kotini pitkään, oliko lie joku kaukainen miehen sukulainen, joka peri sen.
Tämä tapahtuma oli se minkä jälkeen etsin jotain työtä lähikaupungista ja päädyin pesulaan.
Virkamiehet.
Kuulen kavioiden kopsetta mukulakivillä ja lasken katseeni, käännyn pois. Ratsumiehiä, neljä tai kuusi, niinkuin yleensäkin. Sydän hakkaa.
Vältän kaikkia virkamiehiä, mutta ennenkaikkea ratsumiehiä, sillä olen varma, että ne kuuluvat isäni palveluskuntaan, ja jotenkin tiedän, että vaikka ne eivät enää etsisikään minua, niin ovat kyllä pakoni jälkeen etsineet. Pyrin olemaan koko ajan niin, että olen mahdollisimman huomaamaton. Näkymätön.
Seuraava merkittävä tapahtuma.
Olen väsynyt, kaiketi keski-ikäinen, ainakin tuntuu siltä. Olen tehnyt kaikenlaisia pieniä hommia henkeni pitimiksi, kerjännytkin. Joskus varastanut myyntikojusta perunan tai vastaavan.
Nyt kävelen pitkää taivalta kohti lapsuudenkotiani, kartanoa, linnaa, mikä lie julmetun iso rakennus. Josko vaikka saisin keittiöstä jotain sisätyötä. Palkaksi edes ruokaa ja lämpimän paikan missä nukkua.
Vanhempani ovat jo molemmat kuolleet ja vanhempi veljeni jatkaa linnanherrana, isäntänä tiluksillaan. En saa edes ruokaa, saati istahtaa hetkeksi, minut potkitaan pois lapsuudenkodistani.
Julmuus on samaa, mutta muuttanut asuaan.
Nyt kävelen pitkää taivalta kohti lapsuudenkotiani, kartanoa, linnaa, mikä lie julmetun iso rakennus. Josko vaikka saisin keittiöstä jotain sisätyötä. Palkaksi edes ruokaa ja lämpimän paikan missä nukkua.
Vanhempani ovat jo molemmat kuolleet ja vanhempi veljeni jatkaa linnanherrana, isäntänä tiluksillaan. En saa edes ruokaa, saati istahtaa hetkeksi, minut potkitaan pois lapsuudenkodistani.
Julmuus on samaa, mutta muuttanut asuaan.
Vanhuus.
Pimeä kuja, se mistä tarina alkoi. Mustat, kauhtuneet vaatteet, katson käsiäni mitkä ovat laihat, ahavoituneet, kovan elämän runtelemat, voimattomat. Olen elänyt kerjäläisenä, kiertolaisena viimeiset vuodet, nukkunut kujilla, portailla, syvennyksissä. Missä nyt kaupungissa koditon nukkuu. Mieleni on tyhjä.
Sinne kujalle kuolen. Joko nälkään tai rotanpuremasta aiheutuneeseen verenmyrkytykseen, mitä sen väliä enää loppumetreillä. Kuulen kuinka vankkurit kääntyvät kujalle, pidän kämmenelläni pientä, kesyyntynyttä hiirtä, jolle olen jakanut muruja satunnaisista eväistäni.
Katson jo ylempää kuinka laihaakin laihempi ruumiini heitetään vankkureille missä jo on muitakin nälkään tai mihin lie kuolleita kohtalotovereita.
Sielunkoti.
Nousen ylös, matkaan yksinkertaisesti valoon, puhtaaseen valoon, missä odottaa sielunkumppanini. Syli avoinna, lempeät silmät hymyillen samaa lämpöä mitä hän jakoi yhteisen lyhyen maallisen matkankin aikana. Sinne valosyliin minä sulan hymyillen, onnellisena, sen pienen hiirystäväni sielu kämmenelläni.
Ja rahasta.
Rahaan liittyy itsekkys, pahansuopuus, petos. Ääretön ahneus.
Se tekee välinpitämättömäksi, sokeaksi sille mitä oikean elämän pitäisi olla.
Ei ihme, että sanotaan ” hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan”.
